Kuisma Savisalo, 67, on muunsukupuolinen transmaskuliini – Nyt hän kertoo, millaista on vähemmistöön kuuluvan elämä vanhemmalla iällä

Ikääntyneet homo­seksuaalit ovat eläneet ison osan elämästään joko rikollisiksi tai sairaiksi leimattuina. Nyt he kertovat, miltä on tuntunut elää vuosikymmenten ajan itseään piilotellen.

Hemmi Palmin arkeen iloa tuovat luonto, taide, syvälliset keskustelut ja erityisesti Amo-kissa, joka ei ole ulkoilevaa sorttia. Myös Sateenkaarisenioreiden ryhmä on yksi arjen kohokohtia. KUVA: LIISA TAKALA

Milla Palkoaho HS

2:00 | Päivitetty 8:48

MUPPA, eli mummin ja papan risteytys. Sitä 67-vuotias Kuisma Savisalo on ystävänsä lapselle. Omiakin lapsenlapsia hänellä on, ja uudessa kodissa on huone myös Savisalon aviopuolison Ipan lapsille.

Ipa esiintyy jutussa vain etunimellään, sillä on joutunut aiemmin vihapuheen kohteeksi esiinnyttyään lehtijutussa. Myös Kuismaan viitataan hänen toiveestaan jutussa etunimellä eikä sukunimellä, kuten HS:n jutuissa yleensä.

Nyt pariskunta istuu kotisohvalla kertomassa elämästään. Kuisma tekee samalla käsitöitä, taustalla Ipan teini-ikäinen lapsi näpyttelee puhelimella ja kuuntelee sivukorvalla keskustelua.

”Pride-viikolla voimme näyttää kaikille, että maailmassa on muunlaisiakin ihmisiä. Me emme mene takaisin kaappiin”, Ipa sanoo.

KUISMA osallistui ensimmäistä kertaa Pride-kulkueeseen 2000-luvun puolivälissä. Ennen osallistumistaan hänen piti vielä kertoa lapsilleen, että äiti on lesbo.

Takana oli pitkä avioliitto, johon oli syntynyt monta lasta. Kuisma ei ollut osannut määritellä itseään suhteen aikana, mutta takaraivossa oli ollut outo tunne, ettei hän aivan istu muottiin.

”Kun on huusholli täynnä pieniä lapsia, ei tällaisia asioita ehdi ajatella”, Kuisma naurahtaa.

Vuonna 2005 hän erosi miehestään.

MUUTOKSET eivät loppuneet siihen. Kuusikymppisenä Kuisma alkoi pohtia sukupuoli-identiteettiään. Hän halusi löytää itseään kuvaavan sanan, jotain, millä kertoa itsestään sukulaisille ja ystäville.

Apua Kuisma sai sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalta. Moni jatkaa tutkimuksista sukupuolenkorjausprosessiin, Kuismalle riittivät sanat. Muutaman vuoden jälkeen ne löytyivät: muunsukupuolinen transmaskuliini.

”Tämän ikäisenä on helpompi käydä läpi omaa identiteettiään. On ikää ja elämänkokemusta, ja ammattilaiset suhtautuvat paremmin. Nuoret joutuvat mielestäni turhan koville, kun vaaditaan että on mielenterveys kunnossa. Kun juuri se epätietoisuus ja vähemmistöstressi aiheuttavat masennusta!” Kuisma puuskahtaa.

IKÄÄNTYVÄÄN sateenkaariväkeen on alettu kiinnittää huomiota myös senioripalveluissa.

Helsinkiläinen Kinaporin palvelukeskus on saanut Setan sateenkaarisertifioinnin, joka on osoitus organisaation sitoutumisesta yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen. Myös Kampin palvelukeskus on saanut sertifikaatin.

Sateenkaarisertifikaatti näkyy palvelukeskuksen arjessa muun muassa toiminnan kautta. Kinaporin seniorikeskuksen johtaja Sari Hedman kertoo, että talossa järjestetään työpajoja, vertaisryhmiä sekä kevyempää ohjelmaa, kuten sateenkaareva mummodisko Priden hengessä.

”Meillä on käytössä myös yhdenvertaisuusteesit. Ne ovat näkyvillä julkisissa tiloissa. Niiden avulla henkilökunnan on helpompi puuttua syrjivään puheeseen”, Hedman sanoo.

Teesien kautta voi perustella, miksi tietynlaista käytöstä ei hyväksytä.

Hän kertoo, että yhdenvertaisuutta pyritään edistämään myös ulkoisilla merkeillä: sateenkaaren värisellä sisustuksella sekä turhan sukupuolittamisen välttämisellä. Esimerkiksi vessat ovat nykyään unisex-vessoja.

Ipan ja Kuisma Savisalon mukaan asenteet ovat muuttuneet myös sateenkaariyhteisön sisällä. Jos ennen lesboilta odotettiin siilitukkaa ja ruutupaitaa, ymmärretään moninaisuutta paremmin nykyään. KUVA: LIISA TAKALA

VESSAT nousevat esiin myös Kuisman ja Ipan puheissa. Heistä tuntuu ihmeelliseltä, että aina löytyy ”joku kukkahattutäti” kertomaan, että he ovat väärässä vessassa.

”Jos poikkeaa vähän normista, heti joku muu tulee tulkitsemaan meille, mihin vessaan pitäisi mennä. Kyllä me osaamme pitää siitä huolen ihan itse”, kaksikko toteaa yhteen ääneen.

Vähemmistöstressi, eli syrjinnän ja suoranaisen väkivallan pelko, on heidän mukaansa yhä läsnä arjessa. Siitäkin huolimatta, että ajat ovat muuttuneet.

”Toivoisin, että saisi olla rauhassa sellainen kun on. Eikä julkisuuteen päästettäisi ihmisiä levittämään vihapuhetta”, Kuisma sanoo.

MUTTA toisinaan he ovat yllättyneet iloisesti.

Ennen kuin Kuisma ja Ipa muuttivat nykyiseen asuntoonsa, Kuisma ehti asua Pasilan seniorikeskuksessa. Hän pelkäsi, että kohtaisi ikäistensä ja itseään vanhempien keskuudessa ennakkoluuloja – ja oli väärässä.

”Itse olin ennakkoluuloinen! Sain näkyä ja kuulua ja olla oma itseni”, Kuisma sanoo.

Omalta osaltaan Kuisma pyrkii muuttamaan ennakkoluuloja toimimalla kokemuskouluttajana. Hän käy puhumassa omista kokemuksistaan esimerkiksi kouluissa ja vanhusten palvelukeskuksissa.

JUURI Kuisman kaltaisten kokemusasiantuntijoiden kertomuksista on ollut seniorikeskusta johtavan Hedmanin työssä apua.

”Kertomukset ovat olleet todella koskettavia. Vuoteen 1971 saakka homoseksuaalisuus oli rikos. Tautiluokitus poistui kymmenen vuotta myöhemmin. He ovat joutuneet kärsimään stigmasta kauan”, Hedman sanoo.

Hän myöntää, että ikääntyneiden keskuudessa saatetaan toisinaan olla nuorempaa väestöä ennakkoluuloisempia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Myös henkilökunnan koulutus olisi Hedmanin mukaan tärkeää. Asia on syytä huomioida lähihoitajakoulutuksessakin.

”Maailmalla ja Suomessakin on välillä mietitty, pitäisikö sateenkaari-ihmisille rakentaa omia seniorikeskuksia. Valitettavasti tätä joutuu pohtimaan niin kauan kuin yhdenvertaisuus ei kunnolla toteudu eikä vähemmistöistä tunnu turvalliselta muuttaa esimerkiksi palvelutaloon”, Hedman sanoo.

74-VUOTIAS Hemmi Palm tuli kaapista vuonna 2016. Hän puhui lehdessä omalla nimellään ja kasvoillaan ja lähetti lehtijutun veljelleen ja serkuilleen.

”Sinussa on riivaaja, meidän pitää rukoilla puolestasi”, oli vastaus.

Palm naurahtaa. Reaktio ei ollut yllätys, olihan hän salannut seksuaali-identiteettinsä vuosikymmenten ajan. Koko elämänsä Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva Palm oli myös kuunnellut sitä, kuinka sukulaiset toivoivat hänen aloittavan normaalin elämän ja etsivän itsellensä vaimon.

Palmin lapsuudenkoti oli erittäin uskonnollinen. Romaniyhteisössä ei yksityiselämästä puhuttu muutenkaan avoimesti.

Kun Palm kohtasi ensirakkautensa, miehen, Ruotsissa 70-luvun alussa, suhde päättyi kahden vuoden jälkeen. Hän palasi Suomeen sydän murtuneena ja masentuneena. Perhe passitti Palmin hakemaan apua. Lääkäreille ja sukulaisille Palm keksi peitetarinan purkautuneesta kihlauksesta naisen kanssa.

”Pelkäsin, että pistävät terapiaan ja antavat hirveästi lääkkeitä. Että yrittävät eheyttää.”

Suhde päättyi kumppanin kuolemaan. Muistotilaisuuteen Palm sai osallistua, mutta pitkän parisuhteen pappi ohitti toteamalla, että ”eräs veli kävi usein tapaamassa vainajaa”.

Siitä asti Palm on ollut yksin. Tai ei aivan yksin, sillä kuusi vuotta sitten seuraksi muutti Amo-kissa. Ulkopuolisuuteen Palm ei silti totu.

”Olen muukalainen joka paikassa, enkä voi jakaa tunteita kenenkään kanssa.”

PALM tiesi jo teini-iässä olevansa homo. Omaa paikkaansa hän ei ole kuitenkaan vieläkään löytänyt.

Palm kertoo, ettei välitä baareista eikä tanssimisesta. Sen lisäksi hän romanina edustaa vähemmistöä vähemmistön joukossa ja on kohdannut rasismia myös sateenkaariyhteisön sisällä.

Mutta on maailma muuttunutkin. Enää yhteiskunta ei tuomitse samalla tavalla kuin ennen. Toisinaan hän tapaa nuorempia homoja, ja silloin Palm tuntee pienen kateuden piston.

”Oma elämä on mennyt ikään kuin hukkaan”, Palm kuvailee